Seuraneiti pohtii. Entä jos joskus tulee hankittua uusi koira, onko se otus terve? Onko se otus edes lätty? Niin. Entä jos ei se uusi otus olisikaan lätty? Onko elämää ilman flattia?

Kevään pentutarjontaa flattirintamalla ei voi kuin ihmetellä. Paljon on pentuja tulollaan ja erilaisista yhdistelmistä. On kotimaista, tai no, niin kotimaista kun nyt vaan flattipopulaatiossa voi olla, ja sitten on niitä kasvattajia, jotka hakevat uutta verta kasvatustyöhönsä hiukan kauempaa.

Seuraneidin koirat ovat saaneet olla suht terveitä. Tai no, jos tarkemmin ajattelee, ei sittenkään, mutta kummasti on vaan elää porskutettu eteenpäin.

Ensimmäinen koiruus, aikuisena meille muuttanut Wilma sairastui spondyloosiin suht iäkkäällä iällä ja kärsi herkästä vatsasta. Iiris, se toinen lätty, sairasti usein kurkkuaan, söi erittäin huonolla ruokahalulla ja menehtyi lopulta syöpään vain 6½ vuotiaana. Elsa, Else-Maj eläkeläinen on ollut muuten ihan terve, ei siis mitään normisairauksia, kuten korvatulehduksia ym, mutta Muorin tassut ovat anteneet periksi vuodesta -05 lähtien ja nyt viimeksi on todettu jonkinasteinen maksan vajaatoiminta. Kivikkoinen tie on kuljettu vuodesta 2005 lähtien, kun jokaisen lenkin pituuden saa suunnitella tarkoin, eikä koiruus oikein kestä tavallista koiran elämää. Vaikka pää sitä vaatisi.

Ja sitten pahnan viimeisin yksilö, meidän Aamu Aurinkoinen. Toistaiseksi terve, jos niin nyt uskaltaa ääneen sanoa. Alku; ensimmäinen vuosi ja vähän toinenkin Aurinkoisen elinvuosi, hoidettiin neidin korvatulehduksia ja kerran, aivan pikkupentuna Aurinkoisella todettiin myös hiiva korvissa. Mutta niistä vaivoista kun päästiin, on elämä ollut yhtä tanssia, ainakin terveyden suhteen.

Kaikki seuraneidin lätyt on kuvattu terveiksi; lonkat, kyynärät ja polvet (Wilmaa lukuunottamatta) on koirilta tutkittu ja terveiksi todettu. Silmissäkään ei ole ollut häikkää yhdelläkään koiralla tässä taloudessa. Hyvää tuuria vai onnistuneita valintoja?? Niinpä, sen kun tietäisi. Entä jos...