Mikä päivä. Tai tarkemmin, mikä iltapäivä! Kennelpojalla työkeikka vähän kauempana, joten koiria ei viihdytetty keskellä päivää, kuten normaalisti. Osasin siis jo odottaa jotain yllätyksellistä, kun tulin kotiin iltapäivällä.

Vastassa ovella kaksi iloista lättyä. Ja sitten ensimmäinen askel eteiseen ja vastassa olikin meikäläisen täkki sängystä. Aha. Mitäs vielä? Kurkistus seuraavaan huoneeseen ja jo siinä vaiheessa nenän kautta alkoi tulla viestiä jostain isommasta yllätyksestä...nimittäin...

Kahdesta seuraavasta huoneesta sitten löytyikin about 10 pientä ruikkukasaa...makkarissa sitä itteänsä oli roiskunut ihan seinälle asti.

Jahas. Sitter Sherlockin salapoliisi-silmät käyttöön...kumpi koirista on kipeä? Kasojen perusteella ei päättelyä voinut tehdä, joten ei kun liukumiinojen siivoamiseen..kerran pesin lattian ja sitten suunnattiin koirien kanssa metsään keikalle.

Mittarissa "vain" -17 astetta, joten päätin jättää loimet kotiin. Sitä kaduin metsässä tuntia myöhemmin. Ajettiin siis likkojen kanssa sinne yhdelle metsätielle, jossa tiesin, että päästään kulkemaan. Käveltiin metsätietä n. ½ tuntia, kunnes Aamu alkoi palelemaan tassuista, eli nokka/kuonot takaisin autoa kohti. Yhden laavun/tulentekopaikan kohdalla Aamu poistui tieltä kuusikkoon. Tuuli tietysti peesissä. Totesin, että hangella oli jäniksen jälkiä, mutta jatkoin matkaa. Tuulia kutsuin ja se tietysti tuli heti kutsusta. Huhuilin Aamua, mutta jatkoin kävelemistä.

Huhuilin uudestaan Aamua. Vaan Aamupa ei tullutkaan...odotettiin, odotettiin, odotettiin. Käveltiin edestakaisin metsätietä, ettei kylmä tarttuisi Tuivertajaan. Välillä Tuuli istui ja katseli metsään. Katseli meikäläistä ja ihmetteli, mihin kaveri oli hävinnyt.

Paniikki. Kävin paikassa, missä Aamun jäljet näkyi. Yritin rämpiä, vaan hanki ei kantanut, joten vajosin reisiä myöten lumeen. Konttasin. Kiroilin. Tuuli tietysti siinä koko ajan nuolemassa naamaa. Totesin, ettei ole järkeä lähteä rämpimällä etsimään Aamua. Hysteerinen puhelinsoitto Tuulin kasvattajalle. Mutta mitäpä toinen ihminen voi tehdä kaupungin toisella puolella, kun meikäläinen seisoo keskellä erämaata ja on hukannut koiransa?

Lähdin viemään Tuulia autoon. Kylmähän sille tuli. Aamu oli tuolloin ollut hukassa n. 25 minuuttia. Olin ihan varma, etten näkisi sitä enää...pakkanen tuntui kiristyvän sitä mukaa, kun aurinko laski..

Kun olin saanut Tuulin autoon ja se jäi sinne KILJUMAAN, lähdin kohti Aamun katoamispaikkaa. Ja mitäs sieltä mutkan takaa tuli vastaan laukassa? Aamu.

Karvat valkoisina ja vatsa tynnyrin muotoisena. Kuonon ympärillä jotain epämääräistä. Aamu oli selvästi vaivautuneen oloinen. Se heilutti häntää nolosti, mutta näin myös, että sitä oksetti. Se istuutui pahoinvoivana metsätielle ja juttelin sille varovasti. Kovin se tärisi. Joko sitä palelsi, tai sitten se oli tsempannut lumessa niin, että voimat oli vähissä.

Saldo on siis yhä edelleen kaksi koiraa, vaikka tänään oli hetkiä, jolloin olin ihan varma, etten enää näe Aamua elävänä. Nyt pitäis sitten hankkia tutka tuolle koiralle, että tietää, missä se huitelee. Tai jos se jää metsään ja keijut vie sen lopullisesti, tiedän ainakin, mihin se on jäänyt.

Että sellainen koirallinen päivä...

Ai niin, ruikkuilijakin selvisi. Se oli Tuuli. Aamu taitaa ruikuta sitten ensi yön...ainakin jos aikoo mahaansa pienentää...