Uusintakeikka mökkisaareen tänä aamuna. Potkurit följussa ja taas mentiin lujaa  Olisin voinut jo jäädä sinne, sillä kun istuin Aamun kanssa siinä mökin rappusilla kahdestaan, valtasi meikäläisen taas sellainen rauha, joka vaan hiipii sisuksiin tuolla mökillä. Noh, vappuun on aikaa pikkasen yli kuukausi; silloinhan me yleensä mennään jo veneellä mökille..

Tuuli touhusi mökillä taas omiaan. Se sai pallon mökistä ja touhusi ystävänsä pallon kanssa pitkin mökkitonttia. Paras paikka leikkiä pallolla oli kennelpojan puusavotta-alue, koska siellä oli löysää lunta ja koloja...

Niin, koloja. Tehtiin lähtöä mökiltä ja oltiin menossa viemään Tuulin pallo mökkiin sisälle. Laituria pitkin mentiin, tosin laituri on aivan lumen peitossa, lukuunottamatta niitä muutamaa koloa, joista näkee, missä laiturin reuna kulkee. Juuri sillä siunaaman hetkellä, kun ehdin ajatella, että hupsista, onkohan tuolla laiturin alla tyhjiö lumessa, huomasi Tuuli saman asian.....ja totta kai pisti pallonsa sinne koloon.

O-ou. Sinne meni. Laiturin alle pallo. Tuuli katsoi meikäläistä. Juupa juu, siellä se nyt on, mitäs laitoit sinne. Kennelpoika hätiin. Vaan eipä ollut kennelpojallakaan niin pitkät käsivarret, että pallo olis saatu pois laiturin alta...

Tässä vaiheessa Tuulista ihan huomasi, että se ei tule luovuttamaan, ennen kuin pallo on ronkittu ylös. Ja mitä palvelusväki tekee? Hakee totta kai lapion ja alkaa kaivamaan lunta pois laiturin reunalta. Kaivamista vaan vaikeutti kaksi kappaletta monttuvastaavia, jotka oli montun pohjalla. Tuulilla selvästi vainu pallosta, Aamu muuten vaan mukana hommissa.

Ja löytyihän se pallo! Eikä touhussa edes kulunut kauaa! Länge leve bollen! Ei me sitä hukata!

Sitten jotain aivan muuta. Näin aamulla painajaista. Olin jossakin koiraleirillä molempien koirien kanssa. Mukana porukassa sekalainen seurakunta, suurimmaks osaks mun omia ryhmäläisiä ja niiden koiria, eli ilmeisesti olin jollain agileirillä. Paikka oli kangasmetsä; nuorta mäntyä. Alueella oli susia ja molemmat koirat hävisi. Katosi. Meni hukkaan. Ja hukan suuhun. Yhdessä me Aamua ja Tuulia etsittiin, tuloksetta. Jouduin lähtemään leiriltä ilman koiria. Tuska ja paniikki oli kova. En olisi halunnut jättää koiria metsään, mutta oli pakko.

Mikä uskomaton helpotus, kun tajusin heräileväni ja tuijotin onnesta mykkyrällä kahta mustaa nappisilmää noin 10 cm päästä kasvoistani. Tuuli. Ja jalkopäässä Aamu. Molemmat hengissä. Huh, mikä painajainen!