Käytiin Tuulin kanssa taas kahdestaan metsäkeikalla. Dameja mukana ja silleen. Käveltiin sellainen reitti, jonka Tuuli kyllä ihan kakarana on kiertänyt viime syksynä, joten ei aivan uusi reitti.

Pelloilla oli paljon nuuskuteltavaa. Ensin luulin, että kysessä olis pupujussin jäljet, jotka niin kovin kiinnosti, vaan eipä ollutkaan. Tuuli, joka ei lähde keijujen matkaan, antoi nenänsä viedä. Ihan siinä silmien edessä se meni ja jäljesti ja katosi ojan toiselle puoleel, pajukon taakse. Välimatkaa meikäläiseen n. 10 metriä.

Ja sitten sieltä toiselta pellolta, pajukon takaa alkoi kuulua kiroilua. Hanhen kiroilua. Hanhipariskunta nousi pikakiihdytyksellä lentoon ja Tuulia vietiin pitkin lietelannoitettua, kynnettyä peltoa. Pillitin ja kyllähän tuo koira kääntyi. Lähti sinne, missä oli minut viimeksi nähnyt, eli pajukon toiselle puolelle. Olin siirtynyt puoliksi piiloon. Näin, kuinka Tuuli pysähtyi ja etsi katseellaan meikäläistä. Ähäkutti, mitäs lähti. Liikahdin ja Tuivertaja tuli luokse nöyränä korvat hieman luimussa.

Ai, ai. Toivottavasti ei nyt Nils Holgersson pudonnut hanhien kyydistä ja jäänyt sinne lietelantaan pää kiinni vaurioituneena..  Me nimittäin jatkettiin liejussa rämpimistä kohti autoa.

On kai sanomattakin selvää, että Tuuli joutui suihkuun. Taas. Moneskohan kerta tällä viikolla?