Koko laumaa kyllästyttää Aurinkoisen tikattu maha. Ihan vaan siksi, että remmilenkkeily kaupunki- maisemassa alkaa jo maistumaan puulta. Lähimetsiköissä ollaan samoiltu, mutta eihän tuota Aurinkoista ole vielä voinut irti laskea. Mielummin hihnassa 10 päivää, kuin uusintarääkki sen takia, kun ompeleet ratkeaa. Mutta parasta tässä kaikessa helv*ti**ä on ollut se, että tulevaisuus näyttää hyvältä; ei enää mielialavaihteluita (siis Aurinkoisella), ei enää juoksuja, ei enää rikottuja juoksusuojia. Ei enää valeraskauksia, ei enää arkeologisia kaivuuksia pihamaalla. No, kaikki nuo ulkoiset asiat on aina ollut hoidettavissa, mutta tylsintä on ollut huomata, kuinka Aurinkoinen on muuttunut mieleltään juoksukierron aikana. Iloisesta, huumorintajuisesta kujeilijasta tylsistyneeksi, masentuneeksi nössöksi. Mutta nyt kaikki tuo on siis jätetty viime viikon tiistaina pieneläinkliniikan roskiin kohdun ja muiden rääppeiden muodossa!

Seuraneiti on muuten kirjoittanut joulupukille . Toivonut sellaista vempainta, jolla voisi kuvata Aurinkoisen kisoja ja muuta elämää. Tälläinen kapistus olis toiveissa, sopivan halpa, mutta millähän kameralla muut agilityyn hurahtaneet kisasuorituksiaan tallentaa? Mitähän tulis huomioida? Seuraneiti muistelee kymmenen vuoden takaisia videotaltiointeja. ARGH, jos on joskus luullut liikkuvansa suht hyvin radalla, niin kamera kyllä paljasti, etteihän täti edes osaa juosta. Ei siis ihme, että tulokset puhuu karua totuutta. Miten koira voisi alittaa kolmosissa ihanneajan, jos se joutuu AINA odottamaan ohjaajaansa radalla??