Nyt se on iskostunut tajuntaan...eli shokki-vaihe on ohi. Nyt tulee se aito ikävän tunne. Siis se tunne, kun tiedostaa, että täällä asuu vain yksi koira.

Viime päivinä on tullut useita tilanteita, hetkiä, jolloin ihan oikeasti huomaa kaipaavansa sitä, joka tassutteli täällä melkein 11 vuotta. Kukaan ei enää lepäile tässä tietokone-huoneessa samanaikaisesti, kun koneella tulee istuttua. Kukaan ei enää tassuttele makkariin, kun valot sammutetaan. Kukaan ei enää lepää aamuisin selkä seuraneidin selkää vasten, kun heräillään...Kukaan ei enää ole tuossa vieressä, jatkuvasti, kuin varjo...  Se "kukaan" on ikuisesti poissa...

Tänään tehtiin Aurinkoisen kanssa yritys käydä metsässä. Vaan takapakkia tuli...yritettiin kolmeen eri paikkaan, vaan saatiin kääntyä takaisin...rämpimiseksi olisi mennyt...onneksi löytyi kuitenkin pienet pätkät lanattuja metsäteitä joten Aamu pääsi ottamaan laukka-askeleita. Aurinkoisesta ihan selvästi huomaa, että viime viikkojen "väärä" liikunta, eli remmilenkit, ovat heikentäneet sen selän kuntoa... Aamun pitäisi ihan välttämättä päästä liikkumaan laukassa ja maastossa, jossa se joutuu käyttämään motoriikkaansa. Opetin Aamun ensimmäisenä talvena ravaamaan nätisti potkurin vieressä ja yritettiin alkutalvesta käydä kelkalla, mutta seuraneiti sai antaa periksi rinsessalle...Aamu nimittäin löi jarrut pohjaan ja sanoi erittäin päättäväisellä ilmeellä, että hänhän ei juoksutettavaks lähde  Ei auttanut kuin palata kotiin ja jättää kelkka parkkiin. Höh. Jäällä kun ollaan potkuteltu, on Aamu suhtautunut kelkkailuun hyvin, mutta kaupunkioloissa, remmissä RAVATEN, ehei, ei ole Aurinkoisen heiniä . "Tahtoohkevääntännenytjaheti"