Päivät menee sekaisin. Yöt on olleet sekaisin. Huoli ja murhe kaivertaa mieltä. Toivo ja epätoivo. Hetki hetkeltä toinen tunteista vie voiton. Ja samalla tunteet vie voimia. Kaivertaa mieltä niin että sen näkee jo seuraneidin olemuksessa.
Toivo ja epätoivo on tuttuja tunteita, kun kyseessä on Elsa. Kuinka usein näiden vuosien aikana seuraneiti onkaan toivonut ja toivonut ja taasen vaipunut epätoivoon. Joko hyvässä tai pahassa. Muutama vuosi sitten seuraneiti toivoi sitä viimeistä MEJÄ VOI1-tulosta Elsalle. Ja se toivomus toteutui. Nyt toivomukset on siirtyneet aivan toiselle tasolle.
Nyt on päällimäisenä toivomuksena se, että Elsan kunto kohenisi. Tai itse asiassa, kun tuota vanhusta katsoo, niin eihän se kipeältä vaikuta. Vai olenko sokea? Elääkö se vielä koiralle arvokasta elämää? Nyt yritetään parantua jostain ihme köhä-taudista, jos se nyt sitten on jotain köhä tautia. Yritetäänkö turhaan? Onko toiveet turhia? Mitä huominen tuo tullessaan?
Elsa ei ole väsynyt. Ei sitten ollenkaan. Äsken, kun ruoan jälkeen mentiin pihamaalle käppäilemään, luuli Elsa ensin, että se pääsee kävelylle. Ja se onnellisuuden puuska purkautui ilmoille Elsan iloisena kiljahduksena. Vaan eipä lähdetty kävelemään. Kulutetaan iltaa kotosalla, jotta muori saa huilata.
Nyt Elsa istuu makkarissa, sängyllä ja odottaa Aamua. Vai odottaako se näkevänsä tonttuja? Miksen voi olla kuten Elsa; eläisin tässä päivässä, en muistelisi menneitä, enkä varsinkaan ajattele huomista ja huolehdi tulevasta.
Ainahan sitä saa toivoa.
Kuvassa Elsa hetki sitten, odottaessaan Aamua lenkiltä kotiin. Vai tonttujako se katselee?
Kommentit