Ylihuomenna on tämän kevään ensimmäiset kisastartit. Seuraneidin on kaivettava kisarekvisiitta kaappien ja laatikoiden syövereistä. Rokotukset ja lisenssit on kunnossa ja koira - juu, valeraskaana.

Tie kisapaikalle on tuttu ja kisapaikka itsessään on myös Aamu Aurinkoiselle marraskuiselta keikalta muistilokeroissa. Vaikka eihän tuon turhapuron muistiin näissä asioissa voi luottaa. Koska Aamu on Aamu, on seuraneiti koiransa tuntiessaan YRITTÄNYT tehdä kaiken fiksusti. Kisapaikalle on saavuttu erittäin ajoissa ja tilat on tarkistettu Aamun kanssa. Ei siksi, että Aamu reagoisi aristellen, vaan siksi, että keskittyminen saattaa herpaantua JUURI ratkaisella hetkellä, jos Aamu vaikka sattuisi bongaamaan esim buffetin radan vieressä. Seuraneiti muistelee joskus hymyssäsuin n. kymmenen vuoden takaisia kisoja maakunnassa ja yhtä samanrotuista kisaajaa kuin Aamu. Tällä uroksella oli tapana jäädä ihastelemaan yleisöä A-esteen harjalle, eikä maanittelusta huolimatta laskeutunut kentän tasoon, vaikka ohjaaja teki kaikkensa. Yleisöllä oli ainakin hauskaa ja mitä ilmeisemmin myös kyseisellä flattiuroksella, joka "kaikkia rakastaen" ihaili yleisöä parhaimmalta katselupaikalta. Ja jos oikein muistan, tuo uros on "jotain" sukua Aamulle...rotfl.gif

Aamu Aurinkoisella on samanlainen huumorintaju kisatilanteessa. Tuoreessa muistissa on ensimmäiset kisat viime elokuulta, kun Aamu istui starttilinjalla ja ilmeestä päätellen hoki ääneen "heeeeeei, tääääällähän on iiiiihmisiä. Paaaaaljon ihmisiä"eye-popping.gif. Kun sitten lähdettiin tekemään ratasuoritusta, oli jokainen este radalla kuin uusi AHAA-elämys "ai, oonks mä hypänny joskus tälläisiä ennenkin?" -tyyliin. Aamun keskittyminen siis herpaantui muutaman ihmisen takia ja alueella lentävät lokit eivät ainakaan madaltaneet seuraneidin verenpainetta. Mutta kunnialla noista ensimmäisistä kisoista selvittiin, tulos molemmilta radoilta ja monta ajatusta rikkaampana...

Mutta nyt sitten olisi maneesikisat tiedossa. Ja seuraavat kisat heti kahden viikon päästä ja sitä seuraavat taasen kahden viikon päästä jne....eli ohjelmaa riittää taas tälle keväälle, ainakin agilityn merkeissä.

Seuraneidin kaipuu kisoihin juontaa juurensa kahdenkymmen vuoden taakse, jolloin seuraneiti kulutti nuoruutensa estehevosenhoitajana horse.gif viettäen "KAIKKI" viikonloput (tai no, ainakin keväisin ja kesäisin) jossain päin Suomea ja nauttien kisajännityksestä. Silloin ei vaan tarvinnut olla suorittajana, vaan riitti, kun jännitti estekenttien ulkopuolella. Seuraneidin hoidokki oli nuolennopea, melkeinpä lyömätön 110-120 cm radoilla. Tuliaisina kotiin oli usein pelkästään sinivalkoisia ruusukkeita, eli niitä kaikkein parhaimpia. Oi niitä aikoja, en yhtäkään kisareissua vaihtaisi pois!!!