Surkujen surku. Aamua on petetty. Koko kesän ollaan jemmailtu tuolla lähmetsikössä erilaisia esineitä; mm. nahkahanskaa ja paria luuta. Viimeisin ihanuus on ollut palanen kylkiluuta, mistä lie sellainen aarre on metsikköön ilmestynyt...Tuota pientä luunpalasta Aurinkoinen on sitten kanniskellut mennen tullen, ristiin rastiin metsikössä. Seuraneiti on sitten todistajien läsnäollessa jemmannut luun jonnekin, odottamaan lauman seuraavaa keikkaa metsikköön. Hyvin on Aurinkoisen muisti pelannut, jopa seuraneitiä paremmin. Muutamaa metriä ennen aarteen jemmauspaikkaa on seuraneiti aina voinut lukea Aamua hyvin selkeästi. Ja ainahan se aarre on löytynyt.

Paitsi ei tänään. Joku toinen otus oli käynyt "kääntämässä" pienen luupätkän. Voi Aamu reppanaa. Se etsi häntä heiluen jemmauspaikassa ja sen lähiympäristössä ja pysähtyi sitten katsomaan seuraneitiä. Höh. Ja mitä siihen asiaan sitten voi lisätä? Ei siis yhtikäs mitään. Ei sanoa sanaakaan, sillä mitä turhaa kehottaa etsimään, kun esine on pöllitty. Taas saattoi melkein nähdä, kuinka Aamun herne pomppi aivokopassa, sen verran oli ilmassa ajatuksen voimaa!