Seuraneiti on väsynyt. Sillain kummallisesti. Takki on tyhjä. Molemmat koirat on hengissä, Elsan kohdalla voi kai sanoa, että "mikä pahan tappaisi?" ja Aamun kohdalla ei seuraneiti suostu edes sellaista vaihtoehtoa ajattelemaan (eli koiran menettämistä), vaikka mistä sen tietää, onko tästä talosta ensiksi tähdeksi lähtijä se vanhin koira... On niitä nuoriakin flatteja menehtynyt...mihinkäs muuhun, kuin syöpään. Tämä seuraneidin olo on siis sellainen helpotuksen olotila, kun arki jatkuu, eikä suru vie ajatuksilta tilaa. Vaikka viime viikolla seuraneiti ehti jo miettiä uuden pennun hankkimista...kun ei tuosta Elsasta tiennyt...mutta toistaiseksi kaikki hyvin.

Elsa siis porskuttaa. Pitää huolen siitä, että viime viikkoina menetetyt lenkkeilykilometrit kerätään kasaan...jollei muuten, niin puoliksi juosten. Elsa siis menee kävelyillä kuin veturi. Ja lujaa. Stressaa; jäljestää niitä kirottuja xylitol-purukumeja ja muuta moskaa. Kesän myötä on menyyseen tullut taasen yksi lisä, eli leikattu ruohosilppu; joka vuotinen herkku, mitä hautuneempi, sen parempi . Hetki sitten Muori istui tuossa ulko-ovella ja kitisi ulos. Ei siksi, että olisi hätä tarpeille, ehei, vaan siksi, että pihalla leikattiin nurmikkoa...ja sehän tarkoittaa herkullista salaattia a´la ruoholeikkuri...Ja muuten, se verkkoaita sieltä männyn ympäriltä on nyt poistettu, ettei wanhus vaan keksi uudestaan hyppiä jotain kamikatze-hyppyjä...Elsan ontuminen on nyt olematonta, ehkä levon jälkeen näkyy hieman jäykkyttä. Särkylääkettä ei ole nyt syöty kahteen päivään. Nyt saa siis taas Elsan sisäkalut huilia...

Aamu on taas Aurinkoinen. Kunnossa. Piste. Vatsa toimii ja järki kans. Aamulla Aurinkoinen taas pölähti seuraneidin seuraksi suihkuun, tällä kertaa ei Aamu kuitenkaan kiivennyt lauteille...mutta jos tässä nyt luulee olevansa suosittu, niin ehei, syy siihen, että Aamu änkeää suihkuun, on se siinä ohimatkalla köllöttävä jäniksennahka...Kun ja jos sitä oikein kovin hypnotisoi, niin se sieltä kivasti pomppaa aamukävelylle...tästä ei sitten tämän enempää. Asiaan vihkiytyneet tietävät, mistä seuraneiti puhuu...

Samassa teemassa pysytään, mutta rotu vaihtuu nyt hetkeksi. Seuraneiti haaveilee salaa shelttipennusta...ja väriltään se pentu voisi olla merle...siksi seuraneiti vierailee silloin tällöin erään puolitutun shelttikasvattajan kotisivulla; ihastelemassa kuvia ja salaa tutkimassa tulevia pentuesuunnitelmia. Edellisestä vierailusta oli vierähtänyt aikaa, mutta tänään illalla kyseisen kasvattajan blogia lukiessa hetki pysähtyi. Kokonaan. Pintaan nousi tuska ja kaipuu; tunteet, jotka vain "elämänsä koiran" menettänyt tunnistaa toisen ihmisen tarinasta. Seuraneidille tuli ikävä Iiristä. Taas. Pintaan nousi ne ajatukset, voimattomuuden tunteet kesältä 2003. Ajalta, jolloin ensin toivottomuus oli läsnä ja sen jälkeen ikävä ja kaipuu.

Tästä linkki blogiin, jonka lukemisessa vierähtää hetki.