Ensimmäinen vuorokausi ilman Elsaa. Talo tuntuu tyhjältä. Olo tuntuu tyhjältä. Kuin joku olisi repäissyt yhden ruuminosan irti ja sanonut samalla, että elämän on jatkuttava, niin kuin se on tähänkin asti jatkunut.

Mutta mikään ei ole entisensä. Ei seuraneiti, ei Aamu, ei arkirutiinit.

Elsan kunto siis romahti lauantai-illan ja sunnuntai-aamun aikana. Kivut vaan lisääntyi ja sunnuntai-aamuna Elsan olo alkoi olla sietämättömän kivulias. Vasen takajalka ei kantanut. En kuitenkaan uskaltanut antaa särkylääkettä, koska pelkäsin, että särkylääke vain pahentaisi kipuja, koska maksa ei toiminut kunnolla, eikä mahakaan ilmeisesti kestänyt enempää lääkkeitä. Kortisonia annoin kuitenkin ensiavuksi sekä lauantai-iltana, että sunnuntai-aamuna. Silti kivut oli kovat. Onneksi päivystävän sai kiinni...

Lähdettiin lumimyrskyssä ajelemaan 65 km matkaa. Elsan viimeistä matkaa. Autoon se ei enää päässyt omin avuin, vaan se oli sinne nostettava. Takapenkillä Elsa pinnisteli kipujensa kanssa, yritti urheana istua ja katsella ulos, mutta pisti lopulta maate.

Eläinlääkäri oli jo puhelun perusteella ymmärtänyt, että on eutanasian aika. Ja kun järjellä asiaa ajattelee, ei muuta ollut tehtävissä. Silti kysyin, onko päätös oikea...Eikä vaihtoehtoja ollut. Silti niiden kahden ison ruiskeen näkeminen aiheutti pienen paniikin sisälläni. Tässäkö tämä nyt oli? Nytkö on aika?

Elämän ja kuoleman raja on häilyvä. Sen rajan ylitys on sumuinen hetki. Yhtenä hetkenä sydän vielä lyö ja seuraavassa silmäräpäyksessä kaikki on ohi. Elsa eli elämänsä myrskyisästi ja lähti talvimyrskyn saattelemana. Tänään Elsa olisi täyttänyt 11 vuotta. 

Nyt ei Elsaan enää satu. Mutta meihin muihin sattuu...