Tällä blogilla on oikeastaan vain yksi tarkoitus. Tänne kirjoittelen muistiin asioita, jotka muuten saattaisi kadota muistista muiden muistipölyjen mukana. Päiviin, kuukausiin ja vuosiin mahtuu paljon iloa ja hieman suruakin, mutta myös iso annos flattimäisyyttä monessa muodossa.

Aloin hetki sitten muistelemaan viime vuoden helmikuuta. Sitä sumuista aikaa. Sumuisuuden saattoi lukea postauksista, joissa kuvailen Elsan viimeisiä päiviä ja päiviä sen jälkeen, kun muori poistui sateenkaaren tuolle puolelle. Jostain kumman syystä halusin juuri tänään lukea viime helmikuun tapahtumia ja näin olin kirjoittanut 28.2.: 

"Viikko on kulunut siitä, kun meidän muori lähti talvimyrskyn mukaan . Jotenkin on epätodellinen olo, mutta toisaalta, tämän todellisemmaksi olotila ei voi muuttua. Jotain puuttuu. Elsa. Seuraneiti on yhtä lättyä köyhempi. Taas kerran. Siitä on noin 6½ vuotta aikaa, kun viimeksi elettiin vain yhden lätyn kanssa...tähänkin on taas vaan totuttava, mutta vain toistaiseksi...

Aamu on kuoriutunut jostain kuoresta, luonut nahkansa kuluneen viikon aikana. Se on joutunut olemaan yksin päivisin, mutta juhlatoimikunta (eli esim. seuraneiti) on yrittänyt järjestää Aurinkoiselle virikettä iltaisin. Ollaan kävelty, kävelty ja kävelty. Kävely jos jokin, selkiyttää ainakin seuraneidin ajatusta...ja Aamun kanssa on niin helppo kulkea. Se on niiiiin helppo ja kiltti, täysin ongelmaton, seuraneidin mittapuun mukaan...

Käytiin tänään mökillä. Traktorin olisi tarvinnut, sillä lumitilanne jäällä oli lievästi sanottuna hankala. Aamu kulki suksien perässä, ladulla. Joutui rämpimään jonkin verran, mutta käytti uraa järkevästi, eikä lähtenyt kahlaamaan syvään lumeen. Perillä mökillä luotiin lumia, sekä terasseilta, että katolta ja Aamu touhusi omia juttujaan. Kukaan vaan ei ollut kaivamassa hiiriä siellä lintujen ruokintapaikalla  . Jotain puuttui. Hetken Aamu istui mökin edustalla ja vain katseli kaukaisuuteen...nautti hiljaisuudesta, rauhallisuudesta. Silloin seuraneitiin iski ikävä...

Vaikka Elsan kuolemasta on kulunut vain viikko, on yksi ajatus selkiytynyt. Tänne on saatava lisää toimintaa. Eli yksi koira lisää. Eilen illalla se sanottiin ääneen, toivomus, joka on kuin hento kuiskaus. Tuuli-tilaus on tehty. Nyt ei voi kun odottaa..."

Tuossa viimeisessä kappaleessa on se olennainen. Pilkahdus toivosta. Olin siis edellisenä iltana tehnyt Tuuli-tilauksen. Tasan vuosi sitten, 27.2.! "Tilaus" ei lähtenyt mihinkään verkkokauppaan, vaan ihan tutulle kasvattajalle.

Ja täällä tuo Tuuli nyt puhaltelee. Onnellisen tietämättömä siitä, mitä ennen tässä koiralaumassa on koettu. Onneksi. Sillä jos Tuuli tietäisi, ei se olisi niin vilpittömän onnellinen joka hetki. Sitä iloisuutta on vaalittava ja nautittva näistä karvaisista kavereista, ihan joka hetki.